Wednesday, June 27, 2007
Tunnen itseni niin kovin merkityksettömäksi ja pieneksi. Myös se, mitä on viime aikoina noin arkisesti tapahtunut, on ollut minulle aivan yhdentekevää. Hauskoja hetkiä on ollut, ja se juhannuskohtaaminen. Tänään oli myös varsin tyydyttävä kävely ja keskustelu ystävän kanssa, se piristi jo ihan yksinkertaisesti siitä syystä, että ainakin sellaisia keskusteluja vielä on. Merkityksiä ovat kai muutkin kaipailleet. Mutta ei se tuskaa vienyt pois, se ei muuttunut miksikään.
En kyllä ehkä osannut selittää kaikkea aivan oikein, kun kerroin tilanteestani. Mutta yritin ainakin - liekö onnistuminen ollut edes mahdollista, jos halusi pitää mahdollisimman paljon yksityiskohtia omana tietonaan. En minä halua mitään nimiä heitellä. Miksihän en? En häpeä tapahtunutta, mutta itseäni ehkä. Ja joitain puheita, sanoja, jotka olen sanonut. Pitäisi ymmärtää Toisen tilanne, ja kyllähän minä ymmärränkin. Mutta olen tullut tähän ahdistuneeseen tilanteeseen nimenomaan apaattisella, vuosikausia jatkuneella mitäänsanomattomuudella ja hiljaisuudella ja ujoudella. Mikä tahansa on parempaa kuin se. Anteeksi vain. Minä halusin kanssasi jotain enemmän, ja haluaisin vieläkin.
Mitä oikein pitäisi tehdä, yrittää unohtaa väen vängällä?
Minua ei oikeastaan kiinnostaisi herätä seuraavaan aamuun sellaisena, kuin se oletettavasti näyttäytyy. Mikään ei muutu, ahdistus pysyy. Mikä edes voisi muuttua? Toinen lähtee pois, ja vaikkei lähtisi, en taitaisi olla yhtään sen varteenotettavampi vaihtoehto vakikumppaniksi. Se siitä, siis. Edessä kesän verran suunnatonta ahdistusta ja sen jälkeen epämääräisempää, mutta todennäköisesti kuitenkin ahdistuksensekaista aikaa. Ellei sitten kirjeissä pysty jollain aivan käsittämättömällä tavalla selvittämään asioita.
En haluaisi kaataa kenenkään niskaan huonoja kokemuksiani, pelkojani ja ahdistustani. On kuitenkin niin, että minun on pakko kertoa niistä ja jakaa niitä juuri niille ihmisille, joita vähiten haluaisin sellaisilla asioilla vaivata. Tai sitten olla hiljaa. Se ei kai ollut vaihtoehto.
Plaa plaa.
En kyllä ehkä osannut selittää kaikkea aivan oikein, kun kerroin tilanteestani. Mutta yritin ainakin - liekö onnistuminen ollut edes mahdollista, jos halusi pitää mahdollisimman paljon yksityiskohtia omana tietonaan. En minä halua mitään nimiä heitellä. Miksihän en? En häpeä tapahtunutta, mutta itseäni ehkä. Ja joitain puheita, sanoja, jotka olen sanonut. Pitäisi ymmärtää Toisen tilanne, ja kyllähän minä ymmärränkin. Mutta olen tullut tähän ahdistuneeseen tilanteeseen nimenomaan apaattisella, vuosikausia jatkuneella mitäänsanomattomuudella ja hiljaisuudella ja ujoudella. Mikä tahansa on parempaa kuin se. Anteeksi vain. Minä halusin kanssasi jotain enemmän, ja haluaisin vieläkin.
Mitä oikein pitäisi tehdä, yrittää unohtaa väen vängällä?
Minua ei oikeastaan kiinnostaisi herätä seuraavaan aamuun sellaisena, kuin se oletettavasti näyttäytyy. Mikään ei muutu, ahdistus pysyy. Mikä edes voisi muuttua? Toinen lähtee pois, ja vaikkei lähtisi, en taitaisi olla yhtään sen varteenotettavampi vaihtoehto vakikumppaniksi. Se siitä, siis. Edessä kesän verran suunnatonta ahdistusta ja sen jälkeen epämääräisempää, mutta todennäköisesti kuitenkin ahdistuksensekaista aikaa. Ellei sitten kirjeissä pysty jollain aivan käsittämättömällä tavalla selvittämään asioita.
En haluaisi kaataa kenenkään niskaan huonoja kokemuksiani, pelkojani ja ahdistustani. On kuitenkin niin, että minun on pakko kertoa niistä ja jakaa niitä juuri niille ihmisille, joita vähiten haluaisin sellaisilla asioilla vaivata. Tai sitten olla hiljaa. Se ei kai ollut vaihtoehto.
Plaa plaa.
Miksi tuntuu, että puhuminen lisää ainoastaan tarvetta selitellä? Muu ei useinkaan muutu. Pitäisi tuntea ihminen niin hyvin, tai ajatella niin samankaltaisesti, että tarve selittää alkaisi joskus, lopulta, vähentyä. Voisi kertoa selittelyn sijaan. Tyhjä tunne rinnassa.
Tuesday, June 26, 2007
Toiminta on oikein. Ei se voi olla väärinkään. Toiminta, joka on rehellistä, avointa, korkeintaan tyylikysymyksenä verhottua, ja silloinkin retorisesti. Jos semmoinenkin nyt voi olla retorista.
Elämässä on hyviäkin hetkiä. Olen myös valmis kohtaamaan epäonnistumisia, mutta en jaksaisi sellaisia yhtenään. Ajattelen - ja kenties sanonkin - yhtenään, etten mielestäni vaadi ihmeitä. Paitsi kenties henkisesti. Itseltäni ja siltä Toiselta, jonka kanssa kykenisin elämään rauhassa ja totuudessa, läheisinä. Tässäkin taidan vaatia itseltäni enemmän, sillä on olemassa Toisia, muttei yhtäkään täydellistä Itseä. Ainakaan vielä.
Kovin pala sulattaa on ehkä juuri se, että elämäni on tällaista koska minä olen tällainen. Synnytän tällaisen elämän, vääjäämättä. Ei ole kuitenkaan niin, että asiantila olisi tuomittu ikuiseksi - ihminen voi muuttua, minäkin voin. Mutta miten se tapahtuu? Hetkittäin tunnen, että jokin on muuttunut paremmaksi, että olen piirun verran lähempänä sitä pistettä, jossa pystyn selittämään ja jakamaan itseni maailmalle, kohtaamaan kaiken avoimin mielin. Minä kaipaan sellaista kovasti.
Suurin synti maailmassa on se, ettei saa mitään tehdyksi. Se, että kaikki pieleen mennyt riippuu itsestä. Mutta jos tekee kaikkensa ja yrittää sanoa sanottavansa, on jo tehnyt paljon. Haluan uskoa niin.
Ainakin juhannus sai minut kirjoittamaan!
Elämässä on hyviäkin hetkiä. Olen myös valmis kohtaamaan epäonnistumisia, mutta en jaksaisi sellaisia yhtenään. Ajattelen - ja kenties sanonkin - yhtenään, etten mielestäni vaadi ihmeitä. Paitsi kenties henkisesti. Itseltäni ja siltä Toiselta, jonka kanssa kykenisin elämään rauhassa ja totuudessa, läheisinä. Tässäkin taidan vaatia itseltäni enemmän, sillä on olemassa Toisia, muttei yhtäkään täydellistä Itseä. Ainakaan vielä.
Kovin pala sulattaa on ehkä juuri se, että elämäni on tällaista koska minä olen tällainen. Synnytän tällaisen elämän, vääjäämättä. Ei ole kuitenkaan niin, että asiantila olisi tuomittu ikuiseksi - ihminen voi muuttua, minäkin voin. Mutta miten se tapahtuu? Hetkittäin tunnen, että jokin on muuttunut paremmaksi, että olen piirun verran lähempänä sitä pistettä, jossa pystyn selittämään ja jakamaan itseni maailmalle, kohtaamaan kaiken avoimin mielin. Minä kaipaan sellaista kovasti.
Suurin synti maailmassa on se, ettei saa mitään tehdyksi. Se, että kaikki pieleen mennyt riippuu itsestä. Mutta jos tekee kaikkensa ja yrittää sanoa sanottavansa, on jo tehnyt paljon. Haluan uskoa niin.
Ainakin juhannus sai minut kirjoittamaan!
Viimeaikaiset tapahtumat vain ovat osoittaneet ja muistuttaneet, kuinka yksinäiseksi ja loppuunpalaneeksi tunnen itseni. Enkä kuitenkaan osaa tai edes halua pyytää apua keneltäkään. Se vain osoittaisi, että ongelmat ovat todellisia ja suuria. En saa nukuttua öisin.
Monday, June 25, 2007
Kiusallisen huvittavaa huomioida, kuinka elämässäni ei ensin tapahdu mitään, ja se ahdistaa. Sitten, kun lopulta tapahtuu - ja vielä jotain sinänsä hyvää ja toivottavaa ja hienoa - niin en olekaan valmis siihen tai mihinkään. Valtavat kivet alkavat vyöryä alas rinnettä ja minä jään alle tunteineni. Ja ne kivet ovat myös persoonattomia, eivät ne pahaa tarkoita. Ovat vain.
On vaikea hengittää. Se on ihan älytöntä tässä. Mutta ehkä tämä johtaa kasvuun. Toivon, että jonain päivänä kaikki on paremmin.
On vaikea hengittää. Se on ihan älytöntä tässä. Mutta ehkä tämä johtaa kasvuun. Toivon, että jonain päivänä kaikki on paremmin.
Lainaan tähän CMX:n mielipuolista rakkautta, kun se tuntuu niin kornin asiaankuuluvalta.
haluan että maailmankaikkeutta
ei koskaan olisi ollutkaan
mikään ei saa olla mitään
huulet veressä
hiukset liekeissä
mielelläni olen saari
sillat olen polttanut
mielipuolinen rakkaus
Oli juhannus, hyvä juhannus. Olen tosin edelleen surullinen. Masentunutkin, ehkä. Myös sen takia, mitä juhannuksena tapahtui. Vaikken kaikissa asioissa olisikaan. Tämä on jotenkin kohdentunutta. Koen toisinaan voimakasta riittämättömyyden tunnetta silloin, kun... rakastan? Se on tässä yhteydessä voimakas sana, liiankin, mutta tarpeellinen käsite. En sovi suuriin joukkoihin, väsyn ja hukun niihin. Sen voin hyväksyä, ja sen ymmärtäminen on jo auttanut alkuun. Mutta pelkään, että muut eivät ymmärrä sitä samalla tavalla, käsittävät toimintani välinpitämättömyydeksi tai apatiaksi.
En oikein osaa käsitellä kaikkia tunteitani kovin hyvin. Muistan tämän painostavan tunteen rinnassani menneiltä vuosilta, aina liittyen joko aivan läheisimpiin ihmissuhteisiin tai fyysiseen toimeentuloon - siis ei siihen, syökö kaviaaria vaan siihen, syökö ollenkaan. Ja onko kattoa pään päällä. Epätietoisuus näissä on todella ahdistavaa. Kaipaan todella voimakkaasti läheistä ihmissuhdetta, mutta olen huomattavan valikoiva ja tarkka siinä, kenen kanssa olen valmis alkamaan sellaiseen. Tapasin juhannuksena - vaikkakaan en ensimmäistä kertaa - yhden, jonka kanssa voisin ruveta siihen leikkiin, antaa kaikkeni. Jos hän tekisi samoin. Paljon on muuttunut sen jälkeen, kun tunsin tuon tytön, eikä sillä, mitä oli ennen, ole oikeastaan merkitystä. Vanhasta suolasta ei ole kyse, ja kuinka voisikaan olla, kun vanhaa suolaa ei edes ollut.
On se vain jotenkin ... älytöntä, etten osaa suhtautua lyhyisiin suhteisiin. Haluan sellaisen pitkän, syvällisen ja välittämistä täynnä olevan niin kovasti, että jos vaikka vain suutelen kiinnostavaa tyttöä, alan miettiä yhteistä tulevaisuutta ainakin jollain tapaa. Ainakin silloin, jos voin hahmottaa sellaisen tulevaisuuden hyväksi ja läpikulkemisen arvoiseksi. Mikä on siis harvinaista, mutta tapahtuessaan kiusallista.
Mitä tulee ihmissuhteisiin, pystyn hyväksymään lähes mitä tahansa. Vaikka tulisin siitä surulliseksi, siis. Mutta epätietoisuutta en ole oppinut hyväksymään. Haluan analysoida kaiken puhki, halkoa hiuksia kunnes olen hengästynyt. Siinä vaiheessa voinee olla varma, että myös Toinen on hengästynyt, enkä minä siihen pyrkinyt. Haluan tietää, missä mennään, kuka minä olen. Roolituksia. Vain niin pystyn peittämään sen kroonisen epävarmuuden, joka sisältyy ajatteluuni ja olemukseeni. Voisikohan tilanteen jotenkin korjata, parantaa?
En ole epätoivoinen siinä mielessä, että haluaisin kenet tahansa. En halua, en halua juuri ketään. Mutta jonkun haluan, jonkun tietyn. Tietynlaisen. Kaltaisen. Älykkään, soman ja pehmeän. Välittävän. Luulen, että olisin hyvä poikaystävä. Ajattelen tällaisia. Vielä nytkin. Puhunko vain paskaa sanoessani, että paljon on muuttunut "silloin ennen" -ajan jälkeen. Ehken ole liikkunut emotionaalisessa mielessä teinivuosiltani minnekään. Joitain asioita olen kyllä oivaltanut. Molemminpuolisen sitoutumisen tarpeen, esimerkiksi. Kohta varmaan tajuan olevani mustasukkainenkin - karua, sillä se on jotain, mitä olen aina hurjasti vältellyt ja kiellellyt. Anteeksi S, en minä ymmärtänyt silloin. Voi, koska ymmärrän? Koska ymmärrän ajoissa.
Ei tämä blogi taida olla kovin lukijaystävällinen, sillä taidan esittää asiat niin epämääräisesti, että kenelläkään muulla ei liene mahdollisuuksia pysyä kärryillä. Ellei sitten ole seurannut toimiani lintuperspektiivistä muutamaa viikkoa, kuukautta tai vuotta. Ei se mitään. En aio tällä haavaa tehdä asialle mitään.
En oikein osaa käsitellä kaikkia tunteitani kovin hyvin. Muistan tämän painostavan tunteen rinnassani menneiltä vuosilta, aina liittyen joko aivan läheisimpiin ihmissuhteisiin tai fyysiseen toimeentuloon - siis ei siihen, syökö kaviaaria vaan siihen, syökö ollenkaan. Ja onko kattoa pään päällä. Epätietoisuus näissä on todella ahdistavaa. Kaipaan todella voimakkaasti läheistä ihmissuhdetta, mutta olen huomattavan valikoiva ja tarkka siinä, kenen kanssa olen valmis alkamaan sellaiseen. Tapasin juhannuksena - vaikkakaan en ensimmäistä kertaa - yhden, jonka kanssa voisin ruveta siihen leikkiin, antaa kaikkeni. Jos hän tekisi samoin. Paljon on muuttunut sen jälkeen, kun tunsin tuon tytön, eikä sillä, mitä oli ennen, ole oikeastaan merkitystä. Vanhasta suolasta ei ole kyse, ja kuinka voisikaan olla, kun vanhaa suolaa ei edes ollut.
On se vain jotenkin ... älytöntä, etten osaa suhtautua lyhyisiin suhteisiin. Haluan sellaisen pitkän, syvällisen ja välittämistä täynnä olevan niin kovasti, että jos vaikka vain suutelen kiinnostavaa tyttöä, alan miettiä yhteistä tulevaisuutta ainakin jollain tapaa. Ainakin silloin, jos voin hahmottaa sellaisen tulevaisuuden hyväksi ja läpikulkemisen arvoiseksi. Mikä on siis harvinaista, mutta tapahtuessaan kiusallista.
Mitä tulee ihmissuhteisiin, pystyn hyväksymään lähes mitä tahansa. Vaikka tulisin siitä surulliseksi, siis. Mutta epätietoisuutta en ole oppinut hyväksymään. Haluan analysoida kaiken puhki, halkoa hiuksia kunnes olen hengästynyt. Siinä vaiheessa voinee olla varma, että myös Toinen on hengästynyt, enkä minä siihen pyrkinyt. Haluan tietää, missä mennään, kuka minä olen. Roolituksia. Vain niin pystyn peittämään sen kroonisen epävarmuuden, joka sisältyy ajatteluuni ja olemukseeni. Voisikohan tilanteen jotenkin korjata, parantaa?
En ole epätoivoinen siinä mielessä, että haluaisin kenet tahansa. En halua, en halua juuri ketään. Mutta jonkun haluan, jonkun tietyn. Tietynlaisen. Kaltaisen. Älykkään, soman ja pehmeän. Välittävän. Luulen, että olisin hyvä poikaystävä. Ajattelen tällaisia. Vielä nytkin. Puhunko vain paskaa sanoessani, että paljon on muuttunut "silloin ennen" -ajan jälkeen. Ehken ole liikkunut emotionaalisessa mielessä teinivuosiltani minnekään. Joitain asioita olen kyllä oivaltanut. Molemminpuolisen sitoutumisen tarpeen, esimerkiksi. Kohta varmaan tajuan olevani mustasukkainenkin - karua, sillä se on jotain, mitä olen aina hurjasti vältellyt ja kiellellyt. Anteeksi S, en minä ymmärtänyt silloin. Voi, koska ymmärrän? Koska ymmärrän ajoissa.
Ei tämä blogi taida olla kovin lukijaystävällinen, sillä taidan esittää asiat niin epämääräisesti, että kenelläkään muulla ei liene mahdollisuuksia pysyä kärryillä. Ellei sitten ole seurannut toimiani lintuperspektiivistä muutamaa viikkoa, kuukautta tai vuotta. Ei se mitään. En aio tällä haavaa tehdä asialle mitään.
Monday, June 18, 2007
Elämä on musta ja tyhjä. Kuulostaako pahalta, kenties kohtuuttomalta? Eihän se kokonaan ole musta ja tyhjä? On se toistaiseksi.
Olin eilen kävelyllä keskustassa. Lähtiessäni oloni oli kamala, mutta ajattelu auttoi hieman. Mietin, että haluaisin kirjoittaa suoraa, siis tietyllä tavalla syvällisen totuudenmukaista ja totuuksia liput liehuen laukovaa blogia. Tuntuu, etten aina osaa yhdistää sosiaalista tilaa ja sitä, mitä tiedän tai ymmärrän, kovinkaan saumattomasti yhteen. Haluaisin osata.
Olen aika yksinäinen. Onhan minulla siis kavereita, ystäviä, seuraa tilanteessa jos toisessakin. Mutta jotain erityistä tästä puuttuu. Kaipaan kotia toisessa ihmisessä, jotakuta, joka ymmärtää ja jota pitää sylissä parhaina hetkinä.
Olen myös köyhä kuin mikä, ja edelleen opintojeni ja myös tulevaisuuteni (mikä pelottava sana, tässä yhteydessä) suhteen näivettävässä välitilassa. En koe olevani työkelpoinen yksinkertaisesti siksi, etten saa töitä. Työhakemusten lähettely ja haastatteluissa ravaaminen on maailman turhauttavinta toimintaa, kun siitä ei saa minkäänlaista vastakaikua - eikä varsinkaan töitä.
Missä siis mättää? Rakkaudessa ja rahassa! Sielussa! Materiassa!
Olin eilen kävelyllä keskustassa. Lähtiessäni oloni oli kamala, mutta ajattelu auttoi hieman. Mietin, että haluaisin kirjoittaa suoraa, siis tietyllä tavalla syvällisen totuudenmukaista ja totuuksia liput liehuen laukovaa blogia. Tuntuu, etten aina osaa yhdistää sosiaalista tilaa ja sitä, mitä tiedän tai ymmärrän, kovinkaan saumattomasti yhteen. Haluaisin osata.
Olen aika yksinäinen. Onhan minulla siis kavereita, ystäviä, seuraa tilanteessa jos toisessakin. Mutta jotain erityistä tästä puuttuu. Kaipaan kotia toisessa ihmisessä, jotakuta, joka ymmärtää ja jota pitää sylissä parhaina hetkinä.
Olen myös köyhä kuin mikä, ja edelleen opintojeni ja myös tulevaisuuteni (mikä pelottava sana, tässä yhteydessä) suhteen näivettävässä välitilassa. En koe olevani työkelpoinen yksinkertaisesti siksi, etten saa töitä. Työhakemusten lähettely ja haastatteluissa ravaaminen on maailman turhauttavinta toimintaa, kun siitä ei saa minkäänlaista vastakaikua - eikä varsinkaan töitä.
Missä siis mättää? Rakkaudessa ja rahassa! Sielussa! Materiassa!
Labels: elämä, kolmen pennin melankolia
