Monday, June 18, 2007
Elämä on musta ja tyhjä. Kuulostaako pahalta, kenties kohtuuttomalta? Eihän se kokonaan ole musta ja tyhjä? On se toistaiseksi.
Olin eilen kävelyllä keskustassa. Lähtiessäni oloni oli kamala, mutta ajattelu auttoi hieman. Mietin, että haluaisin kirjoittaa suoraa, siis tietyllä tavalla syvällisen totuudenmukaista ja totuuksia liput liehuen laukovaa blogia. Tuntuu, etten aina osaa yhdistää sosiaalista tilaa ja sitä, mitä tiedän tai ymmärrän, kovinkaan saumattomasti yhteen. Haluaisin osata.
Olen aika yksinäinen. Onhan minulla siis kavereita, ystäviä, seuraa tilanteessa jos toisessakin. Mutta jotain erityistä tästä puuttuu. Kaipaan kotia toisessa ihmisessä, jotakuta, joka ymmärtää ja jota pitää sylissä parhaina hetkinä.
Olen myös köyhä kuin mikä, ja edelleen opintojeni ja myös tulevaisuuteni (mikä pelottava sana, tässä yhteydessä) suhteen näivettävässä välitilassa. En koe olevani työkelpoinen yksinkertaisesti siksi, etten saa töitä. Työhakemusten lähettely ja haastatteluissa ravaaminen on maailman turhauttavinta toimintaa, kun siitä ei saa minkäänlaista vastakaikua - eikä varsinkaan töitä.
Missä siis mättää? Rakkaudessa ja rahassa! Sielussa! Materiassa!
Olin eilen kävelyllä keskustassa. Lähtiessäni oloni oli kamala, mutta ajattelu auttoi hieman. Mietin, että haluaisin kirjoittaa suoraa, siis tietyllä tavalla syvällisen totuudenmukaista ja totuuksia liput liehuen laukovaa blogia. Tuntuu, etten aina osaa yhdistää sosiaalista tilaa ja sitä, mitä tiedän tai ymmärrän, kovinkaan saumattomasti yhteen. Haluaisin osata.
Olen aika yksinäinen. Onhan minulla siis kavereita, ystäviä, seuraa tilanteessa jos toisessakin. Mutta jotain erityistä tästä puuttuu. Kaipaan kotia toisessa ihmisessä, jotakuta, joka ymmärtää ja jota pitää sylissä parhaina hetkinä.
Olen myös köyhä kuin mikä, ja edelleen opintojeni ja myös tulevaisuuteni (mikä pelottava sana, tässä yhteydessä) suhteen näivettävässä välitilassa. En koe olevani työkelpoinen yksinkertaisesti siksi, etten saa töitä. Työhakemusten lähettely ja haastatteluissa ravaaminen on maailman turhauttavinta toimintaa, kun siitä ei saa minkäänlaista vastakaikua - eikä varsinkaan töitä.
Missä siis mättää? Rakkaudessa ja rahassa! Sielussa! Materiassa!
Labels: elämä, kolmen pennin melankolia
