Wednesday, June 27, 2007
Tunnen itseni niin kovin merkityksettömäksi ja pieneksi. Myös se, mitä on viime aikoina noin arkisesti tapahtunut, on ollut minulle aivan yhdentekevää. Hauskoja hetkiä on ollut, ja se juhannuskohtaaminen. Tänään oli myös varsin tyydyttävä kävely ja keskustelu ystävän kanssa, se piristi jo ihan yksinkertaisesti siitä syystä, että ainakin sellaisia keskusteluja vielä on. Merkityksiä ovat kai muutkin kaipailleet. Mutta ei se tuskaa vienyt pois, se ei muuttunut miksikään.
En kyllä ehkä osannut selittää kaikkea aivan oikein, kun kerroin tilanteestani. Mutta yritin ainakin - liekö onnistuminen ollut edes mahdollista, jos halusi pitää mahdollisimman paljon yksityiskohtia omana tietonaan. En minä halua mitään nimiä heitellä. Miksihän en? En häpeä tapahtunutta, mutta itseäni ehkä. Ja joitain puheita, sanoja, jotka olen sanonut. Pitäisi ymmärtää Toisen tilanne, ja kyllähän minä ymmärränkin. Mutta olen tullut tähän ahdistuneeseen tilanteeseen nimenomaan apaattisella, vuosikausia jatkuneella mitäänsanomattomuudella ja hiljaisuudella ja ujoudella. Mikä tahansa on parempaa kuin se. Anteeksi vain. Minä halusin kanssasi jotain enemmän, ja haluaisin vieläkin.
Mitä oikein pitäisi tehdä, yrittää unohtaa väen vängällä?
Minua ei oikeastaan kiinnostaisi herätä seuraavaan aamuun sellaisena, kuin se oletettavasti näyttäytyy. Mikään ei muutu, ahdistus pysyy. Mikä edes voisi muuttua? Toinen lähtee pois, ja vaikkei lähtisi, en taitaisi olla yhtään sen varteenotettavampi vaihtoehto vakikumppaniksi. Se siitä, siis. Edessä kesän verran suunnatonta ahdistusta ja sen jälkeen epämääräisempää, mutta todennäköisesti kuitenkin ahdistuksensekaista aikaa. Ellei sitten kirjeissä pysty jollain aivan käsittämättömällä tavalla selvittämään asioita.
En haluaisi kaataa kenenkään niskaan huonoja kokemuksiani, pelkojani ja ahdistustani. On kuitenkin niin, että minun on pakko kertoa niistä ja jakaa niitä juuri niille ihmisille, joita vähiten haluaisin sellaisilla asioilla vaivata. Tai sitten olla hiljaa. Se ei kai ollut vaihtoehto.
Plaa plaa.
En kyllä ehkä osannut selittää kaikkea aivan oikein, kun kerroin tilanteestani. Mutta yritin ainakin - liekö onnistuminen ollut edes mahdollista, jos halusi pitää mahdollisimman paljon yksityiskohtia omana tietonaan. En minä halua mitään nimiä heitellä. Miksihän en? En häpeä tapahtunutta, mutta itseäni ehkä. Ja joitain puheita, sanoja, jotka olen sanonut. Pitäisi ymmärtää Toisen tilanne, ja kyllähän minä ymmärränkin. Mutta olen tullut tähän ahdistuneeseen tilanteeseen nimenomaan apaattisella, vuosikausia jatkuneella mitäänsanomattomuudella ja hiljaisuudella ja ujoudella. Mikä tahansa on parempaa kuin se. Anteeksi vain. Minä halusin kanssasi jotain enemmän, ja haluaisin vieläkin.
Mitä oikein pitäisi tehdä, yrittää unohtaa väen vängällä?
Minua ei oikeastaan kiinnostaisi herätä seuraavaan aamuun sellaisena, kuin se oletettavasti näyttäytyy. Mikään ei muutu, ahdistus pysyy. Mikä edes voisi muuttua? Toinen lähtee pois, ja vaikkei lähtisi, en taitaisi olla yhtään sen varteenotettavampi vaihtoehto vakikumppaniksi. Se siitä, siis. Edessä kesän verran suunnatonta ahdistusta ja sen jälkeen epämääräisempää, mutta todennäköisesti kuitenkin ahdistuksensekaista aikaa. Ellei sitten kirjeissä pysty jollain aivan käsittämättömällä tavalla selvittämään asioita.
En haluaisi kaataa kenenkään niskaan huonoja kokemuksiani, pelkojani ja ahdistustani. On kuitenkin niin, että minun on pakko kertoa niistä ja jakaa niitä juuri niille ihmisille, joita vähiten haluaisin sellaisilla asioilla vaivata. Tai sitten olla hiljaa. Se ei kai ollut vaihtoehto.
Plaa plaa.
