Monday, June 25, 2007
Oli juhannus, hyvä juhannus. Olen tosin edelleen surullinen. Masentunutkin, ehkä. Myös sen takia, mitä juhannuksena tapahtui. Vaikken kaikissa asioissa olisikaan. Tämä on jotenkin kohdentunutta. Koen toisinaan voimakasta riittämättömyyden tunnetta silloin, kun... rakastan? Se on tässä yhteydessä voimakas sana, liiankin, mutta tarpeellinen käsite. En sovi suuriin joukkoihin, väsyn ja hukun niihin. Sen voin hyväksyä, ja sen ymmärtäminen on jo auttanut alkuun. Mutta pelkään, että muut eivät ymmärrä sitä samalla tavalla, käsittävät toimintani välinpitämättömyydeksi tai apatiaksi.
En oikein osaa käsitellä kaikkia tunteitani kovin hyvin. Muistan tämän painostavan tunteen rinnassani menneiltä vuosilta, aina liittyen joko aivan läheisimpiin ihmissuhteisiin tai fyysiseen toimeentuloon - siis ei siihen, syökö kaviaaria vaan siihen, syökö ollenkaan. Ja onko kattoa pään päällä. Epätietoisuus näissä on todella ahdistavaa. Kaipaan todella voimakkaasti läheistä ihmissuhdetta, mutta olen huomattavan valikoiva ja tarkka siinä, kenen kanssa olen valmis alkamaan sellaiseen. Tapasin juhannuksena - vaikkakaan en ensimmäistä kertaa - yhden, jonka kanssa voisin ruveta siihen leikkiin, antaa kaikkeni. Jos hän tekisi samoin. Paljon on muuttunut sen jälkeen, kun tunsin tuon tytön, eikä sillä, mitä oli ennen, ole oikeastaan merkitystä. Vanhasta suolasta ei ole kyse, ja kuinka voisikaan olla, kun vanhaa suolaa ei edes ollut.
On se vain jotenkin ... älytöntä, etten osaa suhtautua lyhyisiin suhteisiin. Haluan sellaisen pitkän, syvällisen ja välittämistä täynnä olevan niin kovasti, että jos vaikka vain suutelen kiinnostavaa tyttöä, alan miettiä yhteistä tulevaisuutta ainakin jollain tapaa. Ainakin silloin, jos voin hahmottaa sellaisen tulevaisuuden hyväksi ja läpikulkemisen arvoiseksi. Mikä on siis harvinaista, mutta tapahtuessaan kiusallista.
Mitä tulee ihmissuhteisiin, pystyn hyväksymään lähes mitä tahansa. Vaikka tulisin siitä surulliseksi, siis. Mutta epätietoisuutta en ole oppinut hyväksymään. Haluan analysoida kaiken puhki, halkoa hiuksia kunnes olen hengästynyt. Siinä vaiheessa voinee olla varma, että myös Toinen on hengästynyt, enkä minä siihen pyrkinyt. Haluan tietää, missä mennään, kuka minä olen. Roolituksia. Vain niin pystyn peittämään sen kroonisen epävarmuuden, joka sisältyy ajatteluuni ja olemukseeni. Voisikohan tilanteen jotenkin korjata, parantaa?
En ole epätoivoinen siinä mielessä, että haluaisin kenet tahansa. En halua, en halua juuri ketään. Mutta jonkun haluan, jonkun tietyn. Tietynlaisen. Kaltaisen. Älykkään, soman ja pehmeän. Välittävän. Luulen, että olisin hyvä poikaystävä. Ajattelen tällaisia. Vielä nytkin. Puhunko vain paskaa sanoessani, että paljon on muuttunut "silloin ennen" -ajan jälkeen. Ehken ole liikkunut emotionaalisessa mielessä teinivuosiltani minnekään. Joitain asioita olen kyllä oivaltanut. Molemminpuolisen sitoutumisen tarpeen, esimerkiksi. Kohta varmaan tajuan olevani mustasukkainenkin - karua, sillä se on jotain, mitä olen aina hurjasti vältellyt ja kiellellyt. Anteeksi S, en minä ymmärtänyt silloin. Voi, koska ymmärrän? Koska ymmärrän ajoissa.
Ei tämä blogi taida olla kovin lukijaystävällinen, sillä taidan esittää asiat niin epämääräisesti, että kenelläkään muulla ei liene mahdollisuuksia pysyä kärryillä. Ellei sitten ole seurannut toimiani lintuperspektiivistä muutamaa viikkoa, kuukautta tai vuotta. Ei se mitään. En aio tällä haavaa tehdä asialle mitään.
En oikein osaa käsitellä kaikkia tunteitani kovin hyvin. Muistan tämän painostavan tunteen rinnassani menneiltä vuosilta, aina liittyen joko aivan läheisimpiin ihmissuhteisiin tai fyysiseen toimeentuloon - siis ei siihen, syökö kaviaaria vaan siihen, syökö ollenkaan. Ja onko kattoa pään päällä. Epätietoisuus näissä on todella ahdistavaa. Kaipaan todella voimakkaasti läheistä ihmissuhdetta, mutta olen huomattavan valikoiva ja tarkka siinä, kenen kanssa olen valmis alkamaan sellaiseen. Tapasin juhannuksena - vaikkakaan en ensimmäistä kertaa - yhden, jonka kanssa voisin ruveta siihen leikkiin, antaa kaikkeni. Jos hän tekisi samoin. Paljon on muuttunut sen jälkeen, kun tunsin tuon tytön, eikä sillä, mitä oli ennen, ole oikeastaan merkitystä. Vanhasta suolasta ei ole kyse, ja kuinka voisikaan olla, kun vanhaa suolaa ei edes ollut.
On se vain jotenkin ... älytöntä, etten osaa suhtautua lyhyisiin suhteisiin. Haluan sellaisen pitkän, syvällisen ja välittämistä täynnä olevan niin kovasti, että jos vaikka vain suutelen kiinnostavaa tyttöä, alan miettiä yhteistä tulevaisuutta ainakin jollain tapaa. Ainakin silloin, jos voin hahmottaa sellaisen tulevaisuuden hyväksi ja läpikulkemisen arvoiseksi. Mikä on siis harvinaista, mutta tapahtuessaan kiusallista.
Mitä tulee ihmissuhteisiin, pystyn hyväksymään lähes mitä tahansa. Vaikka tulisin siitä surulliseksi, siis. Mutta epätietoisuutta en ole oppinut hyväksymään. Haluan analysoida kaiken puhki, halkoa hiuksia kunnes olen hengästynyt. Siinä vaiheessa voinee olla varma, että myös Toinen on hengästynyt, enkä minä siihen pyrkinyt. Haluan tietää, missä mennään, kuka minä olen. Roolituksia. Vain niin pystyn peittämään sen kroonisen epävarmuuden, joka sisältyy ajatteluuni ja olemukseeni. Voisikohan tilanteen jotenkin korjata, parantaa?
En ole epätoivoinen siinä mielessä, että haluaisin kenet tahansa. En halua, en halua juuri ketään. Mutta jonkun haluan, jonkun tietyn. Tietynlaisen. Kaltaisen. Älykkään, soman ja pehmeän. Välittävän. Luulen, että olisin hyvä poikaystävä. Ajattelen tällaisia. Vielä nytkin. Puhunko vain paskaa sanoessani, että paljon on muuttunut "silloin ennen" -ajan jälkeen. Ehken ole liikkunut emotionaalisessa mielessä teinivuosiltani minnekään. Joitain asioita olen kyllä oivaltanut. Molemminpuolisen sitoutumisen tarpeen, esimerkiksi. Kohta varmaan tajuan olevani mustasukkainenkin - karua, sillä se on jotain, mitä olen aina hurjasti vältellyt ja kiellellyt. Anteeksi S, en minä ymmärtänyt silloin. Voi, koska ymmärrän? Koska ymmärrän ajoissa.
Ei tämä blogi taida olla kovin lukijaystävällinen, sillä taidan esittää asiat niin epämääräisesti, että kenelläkään muulla ei liene mahdollisuuksia pysyä kärryillä. Ellei sitten ole seurannut toimiani lintuperspektiivistä muutamaa viikkoa, kuukautta tai vuotta. Ei se mitään. En aio tällä haavaa tehdä asialle mitään.
