Piilopirtillä turistua

Toiminta on oikein. Ei se voi olla väärinkään. Toiminta, joka on rehellistä, avointa, korkeintaan tyylikysymyksenä verhottua, ja silloinkin retorisesti. Jos semmoinenkin nyt voi olla retorista.

Elämässä on hyviäkin hetkiä. Olen myös valmis kohtaamaan epäonnistumisia, mutta en jaksaisi sellaisia yhtenään. Ajattelen - ja kenties sanonkin - yhtenään, etten mielestäni vaadi ihmeitä. Paitsi kenties henkisesti. Itseltäni ja siltä Toiselta, jonka kanssa kykenisin elämään rauhassa ja totuudessa, läheisinä. Tässäkin taidan vaatia itseltäni enemmän, sillä on olemassa Toisia, muttei yhtäkään täydellistä Itseä. Ainakaan vielä.

Kovin pala sulattaa on ehkä juuri se, että elämäni on tällaista koska minä olen tällainen. Synnytän tällaisen elämän, vääjäämättä. Ei ole kuitenkaan niin, että asiantila olisi tuomittu ikuiseksi - ihminen voi muuttua, minäkin voin. Mutta miten se tapahtuu? Hetkittäin tunnen, että jokin on muuttunut paremmaksi, että olen piirun verran lähempänä sitä pistettä, jossa pystyn selittämään ja jakamaan itseni maailmalle, kohtaamaan kaiken avoimin mielin. Minä kaipaan sellaista kovasti.

Suurin synti maailmassa on se, ettei saa mitään tehdyksi. Se, että kaikki pieleen mennyt riippuu itsestä. Mutta jos tekee kaikkensa ja yrittää sanoa sanottavansa, on jo tehnyt paljon. Haluan uskoa niin.


Ainakin juhannus sai minut kirjoittamaan!